Lunta ja valoa

Niin kevyt olet lintuni.
Hetken kaikki on puhdasta ja hyvää.

Hiljattain.

Luonani kävi lintu, teki kauniin kaaren, räpytteli. Ja jätti jälkensä minuun.
ihan äskettäin.

Ajattelen paljon ystäviä.

Kuljen maata pitkin ja katselen kasvoja. Joskus hautausmaalla, ikuiset kivet, tumma sammal, ruostuneet ristit pitkässä heinikossa, vaikka on talvi. Valot ovat erilaiset, aidan takana on jo toinen maailma. Ja aina, kahta puolen rajaa. Pieniä pyöreitä kiviä, jotka väistyvät jalan alta.

Jossain takana, seinä

Asettelet eteeni suurta kuvastinta, enkä minä näy. Tai tahdo nyt nähdä.
Olen olemassa melko harvoin. Huomaamattomuus on silloin hyvä. Turvallista kulkea toreilla, tyttö liukuu ohi.
Utu on tummaa.

En muista tätä maata.

Mainitse minut, kirjoita minut johonkin satuun.

Sukellan ohuesti kirjasta toiseen, viivähdän hetken sinun unessasi.
Huone kerrallaan kuvittelen talon.

Sinunhan piti.

Olen täällä ja kaikkialla minä olen. Pehmeää unta täynnä koko nainen.
Voin nauraa, sillä tiedän salaisuuksia. Voisin pakahtua, olen onnellinen puolestasi, kerro minulle, halataan.
Jäällä kulkeminen on kuin satua, kuin suutelisi yötaivasta.
Annan luvan olla hiljaa, painaudun itseäni vasten kuin lapsi, joka etsiytyy pieneen piiloon, jossa ääriviivat näkyvät. Piirrä ne minuun vielä.
Tyttö on onnellinen nainen.
Joskus.

Käteni ovat vieraat.

Ihan totta, tässä minä olen.
Tahdon avaralle jäälle, pinnan todellisuuteen, nähdä, miten tähtitaivas ei kaarru, se suojelee minua. (Ota minut syliisi.) Ehkä kiipeäisin taas, nousisin korkeammalle, tanssisin puun mukana. Hiuksissa olisi metsää.

Tasaisella maalla.

Täällä mikään ei ole pysyvää, pilvet vain hetken poutaa. Taivas on melkein täynnä.
Enkeleitä!

Siivikseni.

Tuulen kohota, olisi jo vihreät koivut, maa valoa täynnä.
(Kuka enää tarvitsee teon-sanoja, eikö hetket riitä, tapahtuminen, virtaaminen)
Minä niin kevyenä, puhdas meri, ja hento tuuli.
Mahdollisuus on olla lintu, tai kohottaa käsivarret, miten vahvasti ilma sinuun tarttuu.

Heinikosta kasvaa korkea kesä.

Ohimenevää

Sinä saat katsoa, kun minua ei olekaan, kun vesihöyry sammuttaa kynttilät, kun hetkeksi unohdan kaiken. Kun pakenen, ja kaikki hehkuu hetken.

Joskus.

Lävistettynä on helpompi nähdä

Anna minulle ääni, hetkeksi hillitön huuto kesken kuusimetsää. Ja äkkiä - unet vaihtuvat kirkkaiksi! Sinä suojelet minua nukkuessani, varjelet hentoa päätä, tähän minä kuulun.

Ja kipu syvässä ja lähellä, minä huudan sinulle, olen hullu nainen, kun muut ovat unessa. Mutta otat kiinni.

Sillä kipeintä ja suurinta on.

Vähän etäämmälle

Riivi minut palasiksi, ihastele jokaista, täydellistä Luojan muovaamaa kappaletta. Kesken minä olen, ja pelkään valtavasti.
Veisit minut piiloon, valtavan sateen alle. Oltais kaksin vaan. Niin kovasti tahtoisin, niin minä tahtoisin matkaan.

Sain lahjaksi tilaa

Vuodet kulkevat kuin unet, yhä käsittämättöminä. Aamuisin jään pohtimaan heikkoja merkityksiä, uusia nimiä, hämmästyneenä kasvot kohti ikkunaa, jonka takaa näkyisi aurinko tai kuu täydessä, joka tunkeutuu uneen.
Kuin lehdet putoilevat päivät, väritän iltaisin kauniita värejä. Maalaan koko metsän, hitaasti. Sanaakaan sanomatta saatat ojentaan vahvan oksan, johon tarttua, jossa väkevä voima, jonka äänessä jo kevät.
Karhea kaarna ei ei riko ihoa, vaan piirtää oikeat jälket. Punaiset naarmut käsivarsilla, sinä osaksi satunnaista koivikkoa, rakennuksilta salaa.

Kylmää sormilla

Ikkunan kokoiset elämät, narisevat karmit. Näen väläyksiä lämmöstä, tai katseet ohi.