Maa nielee valon,
ikkunassa kuvastuksia menneestä, olinko joskus joku?
Maa nielee valon hellittämättä.
Jossain kumpuaa yhä uusi hehku, ulottumatta iltaan. Näen vain sen
mitä on nyt.

Sinun ääriviivasi,
selkäsi kaari kaipaa kosketusta.
Läpi unien käyt luokseni
kaikkia muita ympäröi pimeys.

Yhä kaksin,
palasia kartoista, kaarnankappaleita.
Valkeaa hiekkaa ja malja. Yhtäkkiä kaikki on kaukana ja sinä olet minun.

Huomisen lehti.

Credo.

En tahdo uskoa pimeyteen,
minä uskon Valoon.

Ohi niidenkin päivien jolloin ei harmaus ei himmene.
Ja syksyn kirkkaus on
vain valmistellakseen meitä marraskuun mantraan;
harmaus, koleus, sumu.

Puutarhan tuoksut ovat kadonneet.

Päivä kohosi korkealle
ennen kuin laskeuduin mailleni.
Hetkenä jolloin yön väsyneet eivät näe
kuin omat askeleensa
on ensimmäinen iltapäivä ennen aamua.

Unet ovat kaikonneet eikä aikaa enää ole.