Maa nielee valon,
ikkunassa kuvastuksia menneestä, olinko joskus joku?
Maa nielee valon hellittämättä.
Jossain kumpuaa yhä uusi hehku, ulottumatta iltaan. Näen vain sen
mitä on nyt.

Sinun ääriviivasi,
selkäsi kaari kaipaa kosketusta.
Läpi unien käyt luokseni
kaikkia muita ympäröi pimeys.

Yhä kaksin,
palasia kartoista, kaarnankappaleita.
Valkeaa hiekkaa ja malja. Yhtäkkiä kaikki on kaukana ja sinä olet minun.

Huomisen lehti.

Credo.

En tahdo uskoa pimeyteen,
minä uskon Valoon.

Ohi niidenkin päivien jolloin ei harmaus ei himmene.
Ja syksyn kirkkaus on
vain valmistellakseen meitä marraskuun mantraan;
harmaus, koleus, sumu.

Puutarhan tuoksut ovat kadonneet.

Päivä kohosi korkealle
ennen kuin laskeuduin mailleni.
Hetkenä jolloin yön väsyneet eivät näe
kuin omat askeleensa
on ensimmäinen iltapäivä ennen aamua.

Unet ovat kaikonneet eikä aikaa enää ole.

Oi iltapäivä

Kuura häviää kuulauteen,
iltapäivät iltapäivät!
täynnä odotusta
ja valoa hohtavat oksistot. Oi.

Valo täyttää maan. Valo täyttää maailmat.
Lupaa kysymättä. Iltapäivisin.

On kurottava kiinni menetetyt polut, missä olenkaan ollut
maasta on noussut uusia syksyjä.
Sama maa on nielaissut satoja tulppaanin sipuleja,
ja kannatellut minua. Missä silloin olin.

Harjoittelen vasta näkemistä, mitä tässä on.
Iho viilenee, selkäranka kiertoliikkeessä. Kuka sen suunnitteli?
Kuka suunnitteli paluun,
näki ennalta reitin. Kompastuinko ja luulin jatkavani matkaa?

Paluu

Miten lokakuu on lopuillaan,
siinä haparoin uusia sanoja, sinua.

Olen kaivannut sinua
niinkuin iltoja kaivataan.
Kirjoittanut valmiiksi reitit
Kirjoittanut lintuja ja siivet,
jotta sinä tulisit,
suunnitellut
hetket eivät toteudu.

Sinä vain olet siinä ja katsot:
Rakas.